Luistelu - kylmää kyytiä

Jos maanantain pumppi meni mukavissa euforian merkeissä, niin tiistainen luistelu oli sitäkin karmeempi kokemus. Olin aika innoissani suunnitellessani edellispäivänä sitä, kuinka kivasti pääsisin luistelemaan luentojen välissä ja olemaan superreipas! Vielä luistimia jalkaan vedellessä oli semmonen sporttipirkko-olo, mutta auta armias millainen todellisuus lävähti naamalle siinä vaiheessa, kun olin kammennut itseni jäälle asti. En voi todeta muuta kuin sen, että KUKA KEKSI TUULEN?! Meidän luonnonjäälle aurattu rata on semmonen nollanmuotonen, eli toisella reunalla joutuu väistämättä kohtaamaan vastatuulen. Ja tänäänhän sitä riitti!

Sahasin reitin alkupäätä ees taas pohtien sitä, kumpaa kautta sitä nyt menisi, että tulisi vähiten inhaa tuulta suoraan päin näköä. Asiaa ei auttanut se, että olin ihan urpon näköinen, kun hätinä pysyin pystyssä ja heiluttelin käsiä kuin ADHD-pingviini... ja koko ajan mua vastaan tai mun perässä tuli sulavaliikkeisiä mimmejä ja hemmoja retkiluistimineen. Siinä vaiheessa mietin, että vihaanko itteeni oikeesti näin paljon, että järjestän itelleni tällasia tilanteita ihan vapaaehtoisesti.

Lähde.

Rohkaistuin kuitenkin (tai lähinnä kettuunnuin) ja lähin vetämään pienempää kierrosta ympäri. Jaksoin just ja just sen yhen kierroksen, wuhuu! Tajusin myös, että luistelun ei ehkä tarvitsisi sattua ihan niin paljon jalkapöytiin kuin mulla. Mulla on nimittäin liian isot luistimet! Jes! Hienosti hoidettu taas :D Oon miettinytkin, että miksi noin neljä vuotta sitten hankitut luistimet ovat jääneet niin vähälle käytölle. Ehkä tässä saimme vastauksen...?

No joo. Tarinan opetus on siis siinä, että aina ei voi mennä ihan putkeen. Ja mulla ainakaan ei useimmiten mee. Mut ei pidä hurjistua tai luovuttaa, aina löytyy muita lajeja esimerkiksi luistelun sijaan! :D