Kuten aikaisempina päivinä olen jo vähän paljastellutkin, ajattelin nyt kirjoittaa siitä, miten meikäläisestä alunperin tuli läski. Mielestäni itseeni on vaikuttanut kaikista eniten lohtusyöminen ja sen yksi "alalaji", piilosyöminen. Minulla ei ole mitään tieteellistä tietoa tästä asiasta, ainoastaan omat fiilikseni ja kokemukseni. Toivottavasti tämä auttaa muita lohtu- ja piilosyöjiä löytämään jos ei muuta, niin ainakin vertaistukea! Pahoittelen järkyttävän pitkää postausta, mutta en saanut lyhennettyä ajatuksiani.
Syömisestä tuli minulle lohtu- ja palkitsemiskeino jo lapsena. Meidän perhe on tykännyt aina syödä hyvin ja erityisesti herkutella. Herkkujen antaminen on ollut merkki hyväksynnästä ja sitä on käytetty aika usein palkitsemiskeinona. Herkuttelua on oikeutettu esimerkiksi rankalla päivällä tai päähänpistolla tai millä vaan. Sillä on haluttu antaa ymmärtää, että tykätään toisesta tai toisista ja annettu hyväksyntää.
Lapsena minulle ei ikinä asetettu mitään herkku- tai karkkipäiviä. Meillä sai syödä herkkuja oikeastaan milloin vain, paitsi juuri ennen ruokaa. Eli oikeastaan mitään kieltoja ei ollut. Silti jostain syystä mulle kehittyi todella nuorena tarve herkutella vielä enemmän kuin jo muiden nähden tehtiin, mutta salaa. Muistan, että usein kun tulin koulusta kotiin, aloin heti koluta kaappeja läpi, jos sieltä löytyisi jotain hyvää. Keksejä, jätskiä, jogurttia, suklaata, oikeastaan mitä vain sokerista ja makeaa. Nautiskelin siitä, että sain syödä niin paljon kuin itse halusin, eikä kukaan ollut katsomassa. Myöhemmin hoksasin, että syöpöttelyn jälkeen piti käydä nopeasti kaupassa ostamassa esimerkiksi uusi paketti keksejä, jotta en jäisi ylenpalttisesta herkuttelustani kiinni. Jo silloin tiesin, että syömisessäni ei ollut mitään järkeä, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että en halunnut lopettaa.
Ensimmäinen havainto siitä, että huolestuin painostani, on ekalta luokalta. Kirjoitin silloin päiväkirjaani, että olen läski. Nykyään tämä muisto tekee minut oikeastaan vain surulliseksi, koska mielestäni seitsemänvuotiaan ei mielestäni todellakaan tarvitsisi miettiä tuollaisia asioita. En nimittäin ollut ennen yliopistoaikaani koskaan oikeasti läski, lapsena ihan tavallinen ja myöhemmin vähän pyöreä. Valokuvien perusteella olin ihan tavallinen muksu, jolla ei olisi pitänyt olla mitään huolia ulkonäkönsä suhteen. Tästä kuitenkin lähti liikkeelle aikakausi, joka on käynnissä vieläkin: itsetarkkailun aika. Muistan syyllistäneeni itseäni syömisestä todella pitkään. Toisaalta olin oikeassa, koska olen tähän ikään mennessä kaapinut suuhuni aivan käsittämättömän määrän sokeria ja rasvaa. Olisin kuitenkin voinut kanavoida energiani siihen, että olisin syönyt terveellisempiä herkkuja tai vähemmän niitä kaloripalloja.
Miksi sitten söin (ja syön välillä edelleen) niin paljon epäterveellisiä, teollisia "herkkuja"? Vaikka en halua syyttää vanhempiani, koska tekoni ovat oma valintani, katsahdan hieman sinne suuntaan. Jos olisin oppinut kotona terveellisemmät ruokailutottumukset ja välttänyt tarpeen hemmotella itseäni ruoalla, en välttämättä tällä hetkellä kirjoittaisi tätä postausta. Lisäksi kasvattajani ovat suhtautuneet liikuntaan usein aika negatiivisesti, eikä mua siis kannustettu liikuntaharrastuksiin, kun olin pieni. En oikeastaan kiinnostunutkaan niistä, koska minulla ei ollut esimerkkiä.
Toinen syy syömiseen lienee se, että olin imaissut jostain tarpeen olla hoikka ja nätti. Ja koska söin niin paljon, en mielestäni ollut hoikka enkä nätti, mikä teki minut surulliseksi ja loi halun syödä suruun. Ja niin edelleen. Myös tuo jo aikaisemmin mainitsemani tapa lohduttaa ja palkita itseäni ruoalla loi syömiskierteen. Jos minulla oli tyhmä päivä koulussa tai jos oli ollut superkivaa, kummassakin tapauksessa saatoin kaartaa lähikaupan pihaan ja napata sieltä jätskipaketin.
Kolmas syy syömiseeni on sen antama täyttymyksen tunne. Vertaisin fiilistä kunnon känniin: siihen, kun on juonut useamman annoksen ja on senkertaisen humalan parhaimmalla tasolla. Tämän tilan saavuttaa syömällä tarpeeksi hiilarisia ja sokerisia ruokia. Sen jälkeen on hetken hyvä fiilis, jonka jälkeen seuraa katumus ja ällö olo. "Ei enää ikinä." Kunnes taas seuraavan kerran.
Fuksivuonnani juhlin paljon ja myöhemmin olin todella alakuloinen. Kummassakin vaiheessa söin paljon ja epäterveellisesti. Näin sitten saavutinkin "freshman tenin" eli lihoin noin kymmenen kiloa. Nyt, kun pudottelen tuota keräämääni massaa, olen myös käynyt lohtu- ja piilosyömiseni kimppuun. Tätä mörköä ei todellakaan ole vielä kesytetty, mutta yritykseni ovat tuottaneet jonkin verran tulosta. Tärkeimmät havaintoni oman ongelmani selättämisen suhteen ovat seuraavat:
- Yritän syödä niin, että en keskity samalla johonkin muuhun. Yksi lempparitekemisistäni on se, että syön jotain hyvää samalla kun luen kirjaa tai lehteä tai surffaan netissä. Näin en keskity itse ruokaan enkä välttämättä huomaa syöväni jättimäisiä määriä.
- Kun syön tarpeeksi usein, minuun ei iske valtavaa halua juosta äkkiä lähikauppaan ostamaan jätskiä. Myös riittävällä vedenjuonnilla on todella suuri merkitys: olen yrittänyt opetella tavan, jossa hörppään ison lasin vettä, kun järisyttävä herkkutarve iskee. Yleensä olen saanut tilan ohi tällä tavoin.
- Olen yrittänyt tutustua uusiin hedelmiin ja kasviksiin, jotta voisin napsia niitä, kun heikko hetki osuu kohdalle.
- Totta kai tärkeintä on yrittää selvittää syitä siihen, miksi tekee kuten tekee. Mikä tunne herättää hirvittävän herkkuhimon? Puranko negatiivisia tunteita syömällä? Vai juhlistanko tiettyjä tilanteita aivan suotta epäterveellisellä ruoalla? Mistä huono tapani on peräisin?
Vaikka en todellakaan ole mikään elämäntapaguru ja kamppailen edelleen itsekin tämän asian kanssa, toivon, että joku saa apua meikäläisen itsestäänselvistä pohdinnoista. Matka kohti terveempää elämää jatkuu :)
.jpg)
